Dna

Jo pitkiä aikoja mieltäni on nakertanut suuri sattuma. Se on elämän geeniperimä eli dna. Haluan leikellä sen palasiksi, nimetä sen tarkoitusperät, motivaatiot. Se on tullut olemaan jotenkin, ja siitä lähtien pyrkinyt monistamaan itseään. Sitten tapahtui jokin virhe, ja se muuttui. Uusi versio oli sopivampi ympäristöönsä kuin vanha ja se syrjäytti sen. Se jatkui ja eliöstä tuli yhä monimutkaisempi. Sama periaate ajoi sitä silti yhä eteenpäin. Ja vielä ihminenkin kaiken moraalinsa, eettisyytensä, ja täydellisimmin ilmaistuna superegonsa vaivaamana, ei niinkään pyri olemaan hyvä, vaan on syvimmältä olemukseltaan noudattamassa omaa hedoniaansa, ja kokeilemassa onko hän se paras muoto elävästä dna:sta. Faktana se on kiistämätön kaiken tieteen ja logiikan mukaan. Mikään varteen otettava psykoanalyyttinen tutkimus ei lähde liikkeelle sellaisesta mahdollisuudesta että todellista altruismia olisi olemassa. Mistään emme voi löytää mitään viitettä siihen suuntaan etteikö tämä kaikki olisi tulosta ja motivaatiota genettisestä kilpailusta, jonka säännöt ovat ihmisen toiminnan seurauksena muuttunut epäselvimmiksi, ja usean historian vaiheen aikana vääristynyt uskomukseen hyvästä ja pahasta.